Ultraäänen käyttö kuvantamisessa

Ultraäänitutkimus perustuu ääniaaltoihin, joita lähetään anturin avulla tutkittavaan kudokseen. Ääni aiheuttaa kudoksille tyypillisen ominaisvärähtelyn, joka havaitaan sen palautuessa takaisin anturille. Ultraäänitutkimukset ovat hyvin yleisiä ja niitä tehdään Suomessa n. 500 000 vuodessa. Ultraäänitutkimuksia tehdään erityisesti pehmytkudostutkimuksissa, kuten vatsan alueen elimien, sydämen ja sappirakon sekä raskaudenajan tutkimuksissa. Ultraäänikuvantaminen on myös osittain syrjäyttänyt röntgentutkimuksia mm. mammografian osalta. [1]

Ultraäänikuvantamisen hyödyt verrattuna muihin menetelmiin

Ultraäänikuvantamisella on useita hyötyjä verrattuna muihin kuvantamismenetelmiin. Suurin hyöty on sen turvallisuus, sillä siinä ei käytetä lainkaan ionisoivaa säteilyä, kuten röntgentutkimuksissa. Tällöin voidaan välttää potilaalle syntyvä säteilyhaitta, mikä on tärkeää esim. sikiöntutkimuksissa. Ultraäänikuvantamisen ei ole havaittu aiheuttavan muitakaan terveyshaittoja. [2]

Muita ultraäänikuvantamisen hyötyjä ovat sen noninvasiivisuus (tutkimuksessa ei tarvitse rikkoa potilaan ihoa esim. injektioneulalla), kivuttomuus ja nopeus. Ultraäänen avulla kyetään lisäksi tuottamaan parempi laatuisia kuvia pehmytkudoksista verrattuna röntgenkuvantamiseen. Ultraäänitutkimuksen avulla saadaan muodostettua myös liikkuvaa kuvaa, jota voidaan tarvittaessa pysäyttää. Lisäksi doppler-ultraäänilaitteen avulla saadaan kuvaa verenvirtauksesta, jota käytetään mm. istukan toiminnan ja sydämen läppävikojen tutkimuksissa. [2,3]

Ultraäänikuvantaminen on myös halvempaa, eikä se tarvitse erityisvalmisteluja ja -huoneita, toisin kuin esimerkiksi röntgen- ja magneettikuvauksessa. Lisäksi sitä voidaan käyttää vaikka potilas liikkuisi, toisin kuin magneettikuvauksessa, jossa potilaan tulee pysytellä paikallaan. Tätä voidaan käyttää hyödyksi mm. potilaan polven tai olkapään tutkimuksissa rasituksen aikana. [4]

Ultraäänikuvantamisen haitat verrattuna muihin menetelmiin

Ultraääni heijastuu voimakkaasti kovista kudoksista (kuten luista) ja paksuista kalvoista. Lisäksi heijastumista tapahtuu erityisesti kaasuissa. Tämän vuoksi ultraäänikuvantamista ei käytetä juurikaan luuston ja nivelten tutkimuksissa, sillä menetelmällä saadaan kuvaa vain luun pinnasta. Luuston kuvantamiseen käytetään tästä syystä mieluummin esimerkiksi magneettikuvausta. Lisäksi mahan, suoliston ja keuhkojen tutkiminen ultraäänen avulla on hankalaa kuvauskohteen kaasupitoisuuden takia, joten ultraäänen sijaan käytetään yleensä TT- tai magneettikuvausta. Lisäksi suurikokoisia potilaita on vaikea kuvata, sillä rasvakudos heikentää ääniaaltojen etenemistä, joka heikentää potilaasta saatavaa kuvaa. [5,2]

Lähteet

1. STUK (2014), Ultraäänitutkimus, verkkodokumentti, viitattu 19.10.2014. http://www.stuk.fi/sateilyn-hyodyntaminen/terveydenhuolto/fi_FI/ultraaani/
   
   
2. Radiology info (2014), Ultrasound -General, verkkodokumentti, viitattu 19.10.2014 http://www.radiologyinfo.org/en/info.cfm?pg=genus
   
   
3. Laine, Heikki R (?), Mitä ultraäänitutkimus on?, verkkodokumentti, viitattu 19.10.2014 http://www.terve.fi/rintasyopa/mita-ultraaanitutkimus
   
   
4. Analogic Ultrasound (2012), The advantages of ultrasound over x-Ray and MRI, verkkodokumentti, viitattu 19.10.2014 http://www.analogicultrasound.com/blog/ultrasound-xray-mri
   
   
5. Wikipedia (2014), Radiologia, verkkodokumentti, viitattu 19.10.2014 http://fi.wikipedia.org/wiki/Radiologia