...
Röntgenputkesta lähtevä säteily läpäisee potilaan ja vaimenee, jolloin potilaan toisella puolella oleva reseptori havaitsee potilaan läpi tulevan säteilyn ja muuntaa sen näkyväksi kuvaksi. Kuvassa nähdään kuvattavan henkilön rakennetta esittävä kuva, jossa kuvan kirkkaus vaihtelee säteilyn vaimenemisen mukaan. Eri syvyyksissä tapahtuva vaimeneminen kasautuu kuvaan päällekkäin (2 ulotteisesti).
Kuva voidaan muodostaa staattisena röntgenkuvana, tai elävänä läpivalaisukuvana ja se voi olla analoginen tai digitaalinen.
Säteilyn vaimeneminen riippuu säteilyn spektristä, potilaan kudosten koostumuksesta, tiheydestä ja paksuudesta. Kuva ei periaatteessa kerro säteilyn vaimenemisen syytä, vaan se yleensä tiedetään anatomisten seikkojen perusteella.
Kuva voidaan muodostaa staattisena röntgenkuvana, tai elävänä läpivalaisukuvana ja se voi olla analoginen tai digitaalinen. Digitaalinen kuvaus on suurelta osin syrjäyttämässä analogista kuvausta. Digitaalista kuvaa ei tarvitse teettää, vaan sitä voidaan tarkastella suoraan tietokoneen näytöltä. Digitaalisessa kuvantamisessa yleisin reseptori on kuvalevy, jonka toiminta perustuu useimmin europiumilla aktivoituun bariumfluorobromidiin tai -jodidiin, joihin syntyy röntgensäteilystä viritystiloja. Nämä viritystilat skannataan tietokoneelle kuvanlukijalaitteella. Digitaalinen kuva tallentuu tietokoneelle kuvamatriisina, jossa numeroarvot kertovat jokaisen kohdan kirkkaustiedon. Kuvaa ei tarvitse esittää numeroina, vaan tietokone muuttaa sen röntgenkuvaksi. Kuvamatriisin etu on se, että tietokoneella on mahdollista muuttaa kuvan kirkkautta ja eri numeroalueiden kirkkauseroja. Tämän takia kuvan kirkkaus on säädettävissä aina oikeaksi, eikä yli- tai alivalotettuja kuvia periaatteessa tule.
Lähteet
...