Anchor
Taustaa
Näkökykyä haittaavien ongelmien, esimerkiksi glaukooman, retinopatian ja traumaattisten vaurioiden aiheuttamia näkökyvyn ongelmia pystyy palauttamaan jossain määrin elektronisella stimulaatiolla. Näkökyvyn menetettäessä joillain hermokudoksen alueilla osa neuroneista voi olla täysin tuhoutuneita ja joillain alueilla osa neuroneista voi toimia, vaikka ympäristö olisikin tuhoutunutta. Aivot kuitenkin "ohittavat" nämä vähäiset toimivat neuronit, koska ne eivät voi tuottaa samankaltaista toimivuutta kuin normaali hermokudos. Toisin sanoen aivot keskittyvät eheisiin alueisiin ja laiminlyövät osittain vahingoittuneet alueet. Stimulaatiossa saadaan aikaiseksi aktiviteettia osittain tuhoutuneilla alueilla. (Wart 2016.)
Sähkövirtaa alueille johtamalla kudos saa enemmän verta ja pyytää neuroneita lähettämään impulsseja taas. Nämä toimivat neuronit tuhoutuneilla alueilla vahvistuvat stimulaation myötä ja osittain tuhoutunut kudos pystyy "kilpailemaan" normaalin kudoksen kanssa aivojen huomiosta; aivot eivät enää ohita kyseisiä alueita. (Wart 2016.) Suurimmat hyödyt stimulaatiossa saavat nimenomaan osittain vaurioituneet näköalueet, mutta "absoluuttisen" sokeuden alueilla hyötyjä voi myös havaita (Sabel et al. 2011).
| Anchor | ||||
|---|---|---|---|---|
|
Silmien sairauksien hoitoon ensimmäisiä kertoja sähköstimulaatiota kokeiltiin vuonna 1873. Kuitenkin vasta 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Nitsche ja Paulus toimivat uranuurtajina epäinvasiivisen sähköisen neurostimulaation parissa. Sähköinen neurostimulaatio toimii kolmella tavalla: se 1) käyttää aivojen plastisuutta hyväkseen (myös Wart 2016), 2) suojaa neurokudosta leesioiden jälkeen ja 3) uudelleenaktivoi trauma-alueen selviytyneitä neuroneita. Neuronit pystyvät vastaamaan ulkoa tulevaan sähköstimulaatioon ja synkronoitumaan sähkösignaalin ja ympäristönsä kanssa; tämä luo uusia hermoyhteyksiä vahingoittuneilla alueilla. (Rahmatmetnejad et al. 2016.)
...