Solujen toimintaa tutkitaan monilla eri tavoilla, esimerkiksi mikroskooppisilla menetelmillä. Mikroskopia perustuu pääosin valon tai elektronien aaltoliikkeeseen. Valomikroskopia on kohtuullisen helppo keino tutkia soluja, ja sen eduista mainittakoon mahdollisuus tutkia eläviä soluja.
Toinen, mutta tekniikaltaan huomattavasti valomikroskopiaa vaativampi tapa tutkia solua, on elektronimikroskopia. Elektronimikroskopialla saadaan kuvannettua solun sisäisiä rakenteita ja soluelimiä. Elektronimikroskopiaan kuuluviksi liitetään useimmiten myös tunnelointimikroskopia ja atomivoimamikroskopia, jotka eivät kuitenkaan suoraan perustu elektronien aalto-ominaisuuksiin.
Historiaa
Mikroskopian tieteellinen käyttö kasvoi 1600-luvun loppupuolella, kun Robert Hooke julkaisi ohjeet leikkeiden valmistamisesta. Leikattaessa biologisesta kohteesta läpikuultavan ohut leike, sen rakenteesta saadaan paljon tietoa tutkailtaessa sitä mikroskoopin lävitse.
Solusta terminä kuultiin ensimmäisen kerran vuonna 1665, kun juurikin Robert Hooke esitti havaintojaan korkkipuun rakenteesta. Tietämyksemme solubiologiasta onkin kehittynyt valtavasti viimeisten pian 350 vuoden aikana.
Solubiologian kehitys oli alkuvaiheessaan melkoisen hidasta. 1800-luvulla alkoi kertymään enemmän tietoa solun toiminnasta ja rakenteesta, kun opittiin tuntemaan solujen biokemiallisia reaktioita, tunnistettiin solunsisäisiä rakenteita ja luotiin soluteorioita.
1900-luvulle tultaessa kehitys otti suuria askelia. DNA-rakenteen ja toiminnan tuntemukseen perustuva molekyylibiologia on tuonut uutta tietoa solujen toiminnasta. Molekyylibiologia on antanut mahdollisuuden valmistaa uusia solubiologisen tutkimuksen keinoja, joilla solujen ja proteiinien toimintaa voidaan seurata.
Valomikroskopia
Valomikroskoopin keksijänä kunnostautui 1600-luvulla syntynyt hollantilainen Antoni van Leeuwenhoek, joka rakensi alkeellisen mikroskoopin asettamalla erilaisia linssejä kiinteään runkoon. Valomikroskopian suurin kehitys tapahtui 1800-luvulla sähkövalon keksimisen myötä. Samoihin aikoihin myös lasinvalmistus ja –hionta kehittyi ja saatiin laadukkaampia linssejä. Mikroskooppien kehitys johti lopulta elektronimikroskooppeihin asti.
Mikroskooppi vuosimallia 1751.
Valomikroskooppi rakentuu joukosta linssejä, joiden avulla valo ohjataan läpi tutkittavan näytteen kollektorin ja kondensorin avulla. Kondensorilla valon kulku säädetään siten, että valokimppu leikkaa tutkittavan kohteen oikeassa kohdassa, jolloin syntyvästä kuvasta saadaan tarkka. Tämän jälkeen valo kerätään ja kuvaa voidaan suurennella ja pienennellä objektiivin ja okulaarin avulla. Kokonaissuurennos on n. 1000-kertainen.
Valomikroskoopin erotuskyky on parhaimmillaan n. 200 nm. Suurennosta lisäämällä ei kuitenkaan saavuteta parempaa yksityiskohtaisempaa erotuskykyä.
Nykyaikainen valomikroskooppi.
Valomikroskopiaa on paria tyyppiä: kirkas- ja pimeäkenttämikroskopia. Kirkaskenttämikroskopia käy parhaiten korkeakontrastisten näytteiden tutkimiseen. Pimeäkenttämikroskopiassa näytettä valaistaan siten, että vain näytteen rajapinnoista tuleva valo pääsee objektiiviin.